Mieli kuninkaana kehon valtakunnassa
Onko kehon ja mielen yhteistyö hiipumassa?
Kapinoiko keho mieltä vastaan?
Onko mieli aivopesty toimimaan kehoa vastaan?
Luin Hidasta elämää -sivustolta psykofyysisen fysioterapeutin ja NLP Työnohjaajan Karita Palomäen kirjoittaman tekstin ahdistuksesta sekä kehon reagoinnista ahdistustilaan ja siellä oli lause, jota jäin pohtimaan:
”Isäntä/emäntä” ei luota kehoon ja keho ei pysty luottamaan isäntäänsä tai emäntäänsä, koska tämä toimii tilanteissa niin reaktiivisesti, ettei keholla ole mitään muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä luomaan suojapanssareita, aktivoimaan virittynyttä tilaa ja olemaan valmiudessa, jos jotakin vaarallista tapahtuu."
Tämähän kuullostaa kuin kuninkaan valtakunnassa! Kuningas saa päähänsä hullun ajatuksen, jota kansalaiset eivät ymmärrä ja yrittävät ensin kiltisti kertoa, että jospa miettisit vielä, eihän tuossa ole mitään järkeä. Kun sanominen ei tehoa kuninkaaseen, kansalaiset ryhtyvät järeämpiin toimenpiteisiin, jolloin saattaa syntyä vaaratilanteita ja koko valtakunta kärsii. Näin voidaan todeta myös nykymaailman menosta. Silti on hassua, että me itse luomme saman ristiriitatilanteen omalle itsellemme kuuntelematta kehomme sanomaa vaan luotamme mielummin ulkopuolelta sanelemiin sääntöihin ja normeihin "Näin kuuluu/on pakko tehdä", jotka jäävät mieliimme kaiverrettuina kivitauluina. Tämän jälkeen keho yrittää kertoa kovemmin sinun olevan uhkatilanteessa "Jos et pian tee jotain, olet mennyttä". Jos et vieläkään usko, sinulle saattaa muodostua jokin sairaus, jonka paraneminen saattaa kestää kauan pelkästään siitä syystä, ettet uskonut ja totellut, mitä kehosi yritti viestittää. Onko meidät aivopesty niin, ettemme usko itseämme vaan mieluummin kuuntelemme yleispäteviä ohjeistuksia, jotka eivät sovi valtaosallekkaan ihmisistä? Vaatii toki rohkeutta olla normeja vastaan, mutta onko järkevää kääntyä omaa itseä vastaan? Kuka muu voisi tietää paremmin oman terveydentilasi, jos et sinäkään?
Itse olen aina pyrkinyt kuuntelemaan kehoni viestejä hyvinkin herkästi ja tehnyt monet päätökseni sen mukaan. Muistan senkin kerran, kun olin ollut nielurisaleikkauksessa ja muutaman sairaslomapäivän jälkeen minun olisi pitänyt lähteä jatkamaan lukio-opintojani toiselle paikkakunnalle. Minulla ei ollut mitään estettä lähtemiseeni, mutta koin kehoni olevan eri mieltä. Joten päätin odottaa vielä päivän ja katsoa mihin tilanne menisi. Seuraavana päivänä jouduinkin yllättäen sairaalaan pariksi viikoksi korkeiden tulehdusarvojen takia. Viimeisin kokemukseni tällaisesta tilanteesta oli kun appiukkoni kuoli ja koin todella vaikeaksi palata takaisin töihin. Yritin kaikin tavoin tehdä niin kuin minulle sanottiin, että arkeen paluu auttaa suruun jne. Siltikin minun oli vaikea olla. Syyllisyys kalvoi minua. Miksen pysty menemään töihin, kun muutkin pystyvät? Luullaanko minua heikoksi? Mitä muut minusta nyt ajattelevat? Vihaavatko he minua, kun maksamansa tunnit jäävät pitämättä opettajan (eli minun) poissaolojen takia? Ovatko oppilaat harmissaan, kun heidän opettaja ei pääsekkään pitämään tunteja vaikka lupasi? Mitä työkaverit ajattelevat? Jätänkö heidät pulaan? Näitä ajatuksia pyöritellessä ei olo ollut kovinkaan kummoinen. Keho huusi tuskissaan, mutta mieli taisteli vastaan. Nyt on vaan pakko suoriutua. Lopulta seinä tuli vastaan. Pelko. En halunnut mennä töihin. Ahdisti. Pari kertaa yrittäessäni mennä töihin, jouduin pidättämään puoli väliin matkaa, kun pelko nousi liian suureksi. Itkin autossa ja laitoin viestit: "Tänään ei tunteja. Pahoittelen kovasti. Ensi viikkoon!". Toivoin ettei ensi viikkoa tulisi. Tykkäsin työstäni ja varsinkin asiakkaistani. Mikä minua vaivaa, ajattelin monta kertaa. Sitten päätin selvittää mikä minua vaivaa ja hankkia edes sairaslomaa. Kun mitään fyysistä ei löytynyt, niin eihän minulla ollut mikään. Olin terve. Monella terveydenalan ammattilaisella käydessäni olin turhautunut. Itkin jo lopulta vastaanottovirkailijalle puhelimeen, ettei minua ymmärretä ja olen ihan loppu tähän kaikkeen. Sitten vihdoinkin löysin lääkärin, joka ymmärsi minua ja sain diagnoosin: ahdistuneisuushäiriö. Ei ole koskaan kiva kuulla, että minulla on jokin sairaus, mutta minä olin helpottunut. Vihdoinkin sain selityksen sille, mitä en ymmärtänyt ollenkaan. Harmittelin vain sitä, miksi en uskonut itseäni? Miksi yritin, vaikka kuinka keho halusi minua auttaa kertomalla, että kaikki ei ole hyvin? Se on ollut varmasti ainut tilanne, jolloin en kuunnellut kehoani. Eikä siitä hyvää seurannut. Sitä virhettä en halua tehdä toista kertaa. Haluan olla luottamuksen arvoinen itselleni. Mieli voi tehdä kepposia ja huijata, mutta keho ei. Keho on realistinen ja yrittää puhua mielelle järkeä.
Karita Palomäen tekstin voit lukea linkistä:
Kommentit
Lähetä kommentti