Luottamus on verilupaus

Voiko luottamusta saada takaisin sen menetettyään?
Miksi ihminen pelkää luottaa, mutta silti toivoo muiden luottavan?

Luottamus on palkinto. Sitä ei saa, jos ei ole palkinnon arvoinen. Itse olen huomannut olevani aika tarkka siitä kehen itse luotan. Saatan puhua paljon asioistani, mutta se ei tarkoita, että välttämättä luottaisin toiseen ihmiseen. Minulle luottamus on sitä, että voisin tehdä toisen puolesta mitä vaan vaikka henkeni edestä luottaen myöskin siihen, että toinen tekisi sen minulle myös. Tiedän, kuullostaa aika hurjalta. Mutta luottamus on isoin asia, mitä ihminen voi toiselle antaa. Sen suurempaa ei ole. Ei edes rakkaus yksistään. Siihenkin liittyy osana aina luottamus.

Mitä jos kuitenkin on päättänyt luottaa johonkuhun ja luottamus katkeaakin esim. pettämisen tai valehtelun takia? Voiko luottamusta saada takaisin? Riippuu varmasti paljon ihmisestä. Toiset pystyvät helpommin antamaan anteeksi ja unohtamaan. Itse en kuulu siihen kategoriaan. Siihen varmasti vaikuttaa menneisyyden haamut, johon on kuulunut luottamuksen rikkomista pienissä tai suurissa määrin. Haluaisin pystyä unohtamaan, mutta se on todella vaikeaa. Vaikka tietää, ettei kukaan ole täydellinen ja itsekin tekee virheitä, niin jostain syystä on vaikeaa antaa anteeksi luottamuksen rikkomista. Luottamus on kuin verilupaus, joka jättää arven ikuisesti ihoosi.

Voiko kuitenkaan luottamusta syntyä, jos ei itse uskalla ensin luottaa? Tässäkin on kaksi eri puolta. Itselläni on ihmisiä ympärillä, johon olen hyvinkin alkuvaiheessa pystynyt luottamaan ensin, vaikka en välttämättä ole ollut varma, ansaitseeko hän sitä. Toisten kanssa on saattanut mennä vuosiakin ennen kuin olen itse päättänyt luottaa vaikka toinen osapuoli on luottanut minuun ja tehnyt sen myös selväksi esim. auttamalla erilaisissa tilanteissa. Luottamus kun on niin monimutkainen asia. Sitä ei voi tietää ihmistä kohdatessaan, kuinka luotettava hän on ennenkuin antaa edes mahdollisuuden.