Kell onni on, se onnen kätkeköön!

Miksi meille on hankalaa ottaa vastaan toisen onni?
Saako onneaan hehkuttaa?
Onko onnellinen ihminen uhka vai mahdollisuus?

Otsikon lause on yksi suomalaisten elämänviisaus, vai onko sittenkään? Joskus tuntuu myös, ettei saisi valittaa ainakaan omasta elämästään, joten pitäisikö ihmisten lakata puhumasta? Silti on hassua, että seuraamme ihmisiä nykyään sosiaalisessa mediassa, joiden elämä vaikuttaa täydellisestä. On kaunis koti, ihanat lapset, hyvinvoiva, kaunis/komea jne. Somessa ihmisten onnea ihaillaan, kehutaan ja kommentoidaan. Mutta jos todellisessa elämässä sama ihminen, jota seuraamme somessa ns. täydellisen elämän takia, kertoisi onnestaan naamatusten, saisiko hän samanlaista vastakaikua kuin somessa? Epäilen. Jotain saatetaan kommentoida, mutta jos hehkutus jatkuu, siihen ei enää haluta reagoida. Alkaako vastakuuntelija peilata omaa elämäänsä hehkuttajaan, josta syntyy kateus? Miksi minä en ole onnellinen? Miksi minä en osaa? Miksi minulla ei ole sitä ja tätä? Miksi tuolla on? 

Miksi toimintamalleissamme on eroa somemaailman ja todellisen maailman välillä? Tiedän, että somessa estot häviää ja on helpompaa kirjoittaa pienen välin matkan päästä kuin kertoa sama asia naamatusten. Ero reaktioissa on silti valtava. Tarvitsemmeko välimatkaa, jotta voisimme olla toisten onnesta innoissaan?

Mikä siis on lopputulos? Ihminen saa hehkuttaa onneaan niin paljon kuin lystää somessa, muttei todellisessa elämässä? Onko se jotenkin vähemmän todellista, kun asiat kerrotaan somen välityksellä? Niin kuin saduissa. Olemme onnellisia, kun Lumikin herättää prinssin suudelma ja he elävät onnellisena elämänsä loppuun asti. Mutta saduissakaan ei haluta kertoa, millaista pariskunnan onnellisuus on. Emme me edes halua tietää. Se riittää, että kerrotaan vain noin yhdellä lauseella. Kuka haluaisi nähdä Lumikista ja prinssistä jatko-osan, jossa hehkutetaan pelkästään heidän onnestaan? Kuinka heillä on kaunis koti, ihania lapsia, he ovat täydelliset vanhemmat, heillä on aikaa harrastaa, heillä riittää virtaa vaikka mihin ja näyttävät vuodesta toiseen kauniilta/komeilta ja hyvinvoivilta. Kuitenkin saduissa me kaipaamme draamaa. Silti somessa seuraamistamme ihmisistä haluamme nähdä vain täydellisyyden ja onnellisuuden. Hassua.
Toki kärjistän asioita reilusti, mutta itse olen huomannut tämän ristiriidan. Itsellenikin on helpompaa kehua toista kirjoittamisen kautta kuin naamatusten, valitettavasti.

Onko onnellinen ihminen meille uhka? Tavallaan kyllä. Varsinkin jos kokee, ettei ole omaan elämäänsä tyytyväinen ja kuvittelee, ettei pysty vaikuttamaan siihen, millaista elämää itse haluaisi elää. Onko onnelinen ihminen meille mahdollisuus? Mielestäni kyllä. Onnelliselta ihmiseltä voisimme oppia olla omastakin elämästämme kiitollisia sellaisena kuin se on. Monesti nimittäin sellaisilla ihmisillä, jotka näkevät vain huonot asiat elämässään, on paljon asioita, joista monet haaveilevat. Onnellisuus voi olla monesti siitä kiinni, kun huomaa hyvät asiat ympärillään.