Kuoleman kohdatessa
Miksi nykyihmisen on vaikeaa suhtautua kuolemaan?
Voiko suruun varautua etukäteen?
Läheisen kuolema. Se pysäyttää aina. Oli kyseessä minkä ikäinen tahansa tai pitkään sairastanut. Aivan kuin kuolema olisi meille ihmisille joka kerta tuntematon vieras, jota emme osaa odottaa. Joskus se tulee yllättäen ja varoittamatta, joskus tiedämme sen saapuvan, mutta silti emme osaa sitä ottaa oikein vastaan. Voiko edes sanoa, että kuolemalle on olemassa oikeanlainen vastaanotto? Entä jos kaikki tavat ovat oikeita? Kaikesta huolimatta läheisen kuolema on aina suuri muutos kenen tahansa elämässä ja kukin ottaa sen vastaan omalla tavallaan.
Kuolema on piilotettu taitavasti meiltä, että me tiedämme sen olevan olemassa, mutta ihan kuin se olisi osa jotain elokuvaa. Vaikka se kuuluukin osaksi elämämme kiertokulkua, emme silti oikein sitä tahdo hyväksyä. Ihmekös tuo. Ennen vanhaan vainajaa pidettiin kotona, pestiin ja vaatettiin itse sekä otettiin valokuvia vainajan kanssa arkun kansi auki. Tämä kaikki on nykyihmisille täysin vieras asia mutta luulen, ettei monikaan haluaisi palata noihin vanhoihin tapoihin. Onko nämä perinteet kuitenkin pitäneet ihmisen paremmin tietoisena kuolemasta, jonka myötä surun käsitteleminen on ollut helpompaa? Nyt kun kohtaamme kuoleman, saatamme päästä näkemään rakkaamme valmistettuna seuraavaan määränpäähän nätisti nukkuen enintään 30 minuuttia, jonka jälkeen seuraava kohtaaminen on arkku, joka pysyy kiinni koko hautajaisten ajan. Tämän jälkeen joko arkku haudataan maahan mullalla peitettynä tai saamme rakkaamme tuhkana pienessä uurnassa, joka joko sirotellaan tai haudataan uurnan kanssa maahan. Näin pienen hyvästijätön ajan naamatusten meidän pitäisi ymmärtää, että hän ei kuulu enää maanpäälliseen elämäämme. Aika suuri muutos varsinkin jos ihminen on kuulunut elämääsi monia vuosia.
Voiko kuitenkaan suruun varautua ennalta? Ehkä. Itse en osannut vaikka olen kuinka yrittänyt ajatella, että joskus tulee päivä, kun joutuu jättämään jäähyväiset niille kaikista rakkaimmille, jotka ovat saattaneet kuulua elämääsi koko pienen ikäsi. Ehkä jos kuolemaa pidettäisiin enemmän luonnollisena osana elämää, se saattaisi tuntua helpommalta, mutta kyllä se silti luultavasti tuntuisi. Ihminen kun on tunteiden ajama olento, joka ei elä pelkästään vaiston varassa. Kuoleminen on yhtä tärkeä asia kuin syntyminen, vaikka rakkaista luopuminen sattuu aina ja jättää meihin ison arven, jota ikuisesti kannamme mukana kulkiessamme kohti omaa päämääräämme.
Omasta suruajastani kerron ensimmäisessä runokirjassani "Rakkaudella kaivaten".
Voit ennakkovarata kirjan omaksesi kotisivuiltani:
https://heidipajuluoma.webnode.fi/
Voiko suruun varautua etukäteen?
Läheisen kuolema. Se pysäyttää aina. Oli kyseessä minkä ikäinen tahansa tai pitkään sairastanut. Aivan kuin kuolema olisi meille ihmisille joka kerta tuntematon vieras, jota emme osaa odottaa. Joskus se tulee yllättäen ja varoittamatta, joskus tiedämme sen saapuvan, mutta silti emme osaa sitä ottaa oikein vastaan. Voiko edes sanoa, että kuolemalle on olemassa oikeanlainen vastaanotto? Entä jos kaikki tavat ovat oikeita? Kaikesta huolimatta läheisen kuolema on aina suuri muutos kenen tahansa elämässä ja kukin ottaa sen vastaan omalla tavallaan.
Kuolema on piilotettu taitavasti meiltä, että me tiedämme sen olevan olemassa, mutta ihan kuin se olisi osa jotain elokuvaa. Vaikka se kuuluukin osaksi elämämme kiertokulkua, emme silti oikein sitä tahdo hyväksyä. Ihmekös tuo. Ennen vanhaan vainajaa pidettiin kotona, pestiin ja vaatettiin itse sekä otettiin valokuvia vainajan kanssa arkun kansi auki. Tämä kaikki on nykyihmisille täysin vieras asia mutta luulen, ettei monikaan haluaisi palata noihin vanhoihin tapoihin. Onko nämä perinteet kuitenkin pitäneet ihmisen paremmin tietoisena kuolemasta, jonka myötä surun käsitteleminen on ollut helpompaa? Nyt kun kohtaamme kuoleman, saatamme päästä näkemään rakkaamme valmistettuna seuraavaan määränpäähän nätisti nukkuen enintään 30 minuuttia, jonka jälkeen seuraava kohtaaminen on arkku, joka pysyy kiinni koko hautajaisten ajan. Tämän jälkeen joko arkku haudataan maahan mullalla peitettynä tai saamme rakkaamme tuhkana pienessä uurnassa, joka joko sirotellaan tai haudataan uurnan kanssa maahan. Näin pienen hyvästijätön ajan naamatusten meidän pitäisi ymmärtää, että hän ei kuulu enää maanpäälliseen elämäämme. Aika suuri muutos varsinkin jos ihminen on kuulunut elämääsi monia vuosia.
Voiko kuitenkaan suruun varautua ennalta? Ehkä. Itse en osannut vaikka olen kuinka yrittänyt ajatella, että joskus tulee päivä, kun joutuu jättämään jäähyväiset niille kaikista rakkaimmille, jotka ovat saattaneet kuulua elämääsi koko pienen ikäsi. Ehkä jos kuolemaa pidettäisiin enemmän luonnollisena osana elämää, se saattaisi tuntua helpommalta, mutta kyllä se silti luultavasti tuntuisi. Ihminen kun on tunteiden ajama olento, joka ei elä pelkästään vaiston varassa. Kuoleminen on yhtä tärkeä asia kuin syntyminen, vaikka rakkaista luopuminen sattuu aina ja jättää meihin ison arven, jota ikuisesti kannamme mukana kulkiessamme kohti omaa päämääräämme.
Omasta suruajastani kerron ensimmäisessä runokirjassani "Rakkaudella kaivaten".
Voit ennakkovarata kirjan omaksesi kotisivuiltani:
https://heidipajuluoma.webnode.fi/
Kommentit
Lähetä kommentti